Yksinäisyydestä monikulttuuriseen perheeseen -tarinan alku

Tapasin mieheni 4 vuotta sitten. Tuolloin ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että tiemme kohtaisivat koskaan; minä asuin Suomessa ja mieheni Ateenassa. Meillä ei ollut yhteisiä tuttuja. Olin myös jo luopunut toivosta parisuhteiden kariuduttua toinen toisensa jälkeen. Olin hyväksynyt ajatuksen, että olisin lopun elämääni perheetön, lapseton, ja yksinäinen. Kunnes eräänä iltana kaikki muuttui.

Olin pitkään haaveillut omasta skannerista, ja vihdoin saatuani sen ostettua innostuin skannaamaan vanhoja kuvia tietokoneelle. Pengoin jopa äitini arkistot skannerin huristessa kuumana vieressä. Olin innostunut, tohkeissani: "Voi miten hienoa että vihdoin nämä kuvat taltioidaan sähköiseen muotoon! Enää ei ajan hammas niitä vahingoita! Tulipalo ei niitä tuhoa!" Ja tätä onnen tunnetta kesti muutaman viikon, jonka aikana olin kartuttanut jo vakuuttavan määrän kuvia erinäisille muistitikuille ja ulkoisille kovalevyille. Mutta arki palaa aina, joskus hitaasti ja huomaamatta, ja joskus kertarysäyksellä. Niin kävi, että kesken skannauksen yksi ajatus lävisti koko tietoisuuteni, ja kylmä totuus otti minut kertaheitolla tiukkaan puristusotteeseen.

"Ketä varten sinä tätä teet? Kukaan ei koskaan näe näitä kuvia. Ei lapsesi, koska heitä ei ole. Ei miehesi, koska häntä ei ole. Eivät lapsenlapset, ei kukaan, ei koskaan. Tämä on täysin turhaa."

En ollut koskaan aiemmin ajatellut asiaa tuolta kannalta. Vuosien ajan oli ollut itsestäänselvää, että lapsia en tee. Syyt siihen ovat moninaiset, mutta jätetään se aihe hetkeksi sivuun. Miehen löytyminen oli ehkä se keskeisempi ongelma. Olin seurustellut monta kertaa, pitkiä parisuhteita jotka aina kariutuivat, ulkoisesti erinäisiin seikkoihin. Mutta minun sisälläni oleva seikka oli aina sama: jokaisessa miehessä oli paljon hyviä puolia, parisuhdekin oli monella tavalla hyvä, mutta se ei yltänyt syvyydessään minun sieluni syvimpään sopukkaan asti. Valitsin nimittäin aina vähän samantyyppisen miehen; älykkään, vahvan, taidokkaan eri asioissa, mutta henkisellä tasolla pinnallisen materialistin. Itse puolestani olen ollut henkisen polun kulkija jo vuosia, mutta henkinen puoli oli minun yksityisomaisuuttani, sinne en voinut miestä päästää. Sehän voisi temmeltää miten sattuu! Olin tässä saanut katkeran opin nuoruudessani: 8 vuotta kestävä 2 rintaman sota niin kotona kuin koulussakin varmisti sen että opin piilottamaan parhaimman osan itseäni. Ainoa keino oli kätkeä sen olemassaolo, piilottaa pois ulkopuolisten tunkeilulta, sillä jos entiset merkit pitivät paikkaansa niin tämäkin osa minua oli iljettävä, ruma, vastenmielinen ja kaikinpuolin huono. Mutta jokin osa minussa pisti vastaan, ja niinpä kätkin sen henkisen puolen itsestäni, sen etsijän joka kokee eri tieteet mielenkiintoisina, tutkii ydinfysiikkaa, lukee filosofiaa, rakastaa runoutta ja ennen kaikkea janoten etsii totuutta. Mitä totuutta? Sitä totuutta, josta Marcus Aurelius puhuu seuraavasti kirjassaan Itsetutkiskeluja: "Sillä minä etsin totuutta, jonka vuoksi kukaan ei ole milloinkaan kärsinyt vahinkoa." Ei aivan pienin etsintäreissu!

Joten turvallisempaa oli olla päästämättä sinne ketään. Ja parisuhteessa ollessani koin aivan valtaisaa yksinäisyyden tunnetta. Tämä oli hyvin hämäävää: kuinka voi olla toisen kanssa, ja niin äärettömän yksin? Kuin miesystäväni ei edes kuulisi sitä oikeaa minua, että voisin huutaa koko maailman voimalla eikä hän sittenkään kuulisi minua. Ja niin onnistuin vakuuttamaan itseni että tämäkään mies ei ollut se oikea. Sitten tuli se viimeisin suhteen kariutuminen, jolloin viimein pystyin myöntämään itselleni, että jos en saa kaikkea, niin puolikastakaan en enää huoli. Että tällä tavoin rikon itseni aivan kokonaan. Se oli tiukka paikka, koska minun oli kohdattava se suuri ajatus, että jos tämän totuuden myönnän, niin on suuri mahdollisuus että vietän lopun elämääni yksin. Se ajatus oli kummitellut mielessäni jo parikymmentä vuotta, ja viimein hyväksyin sen. Joko kaikki tai ei mitään. Että fyysinen yksinäisyyskin on parempaa kuin parisuhteessa tapahtuva henkinen yksinäisyys.

Mutta tuona iltana, kun skanneri hurisi ja tuo uusi oivallus saavutti ajatukseni, jokin osa minua nöyrtyi. Olin aivan lopen uupunut. Väsynyt omaan vahvuuteeni. Kypsynyt omaan tietävyyteeni. Ja niin annoin periksi, annoin itseni tyhjentyä kaikesta omahyväisestä ja persoonallisesta; toiveistani, peloistani, päätöksistäni, omasta tahdostani. Annoin itseni jollekin korkeammalle voimalle. Pyysin, niinkuin vain loppuunajettu voi pyytää, kun kaikki on otettu pois. En odottanut mitään. En uskaltanut toivoa. Olin täysin tyhjä kaikesta, paitsi tuosta toiveesta ja nöyryydestä. Hyvin arka toive alkoi muotoutua sisimmässäni, arka, pelokas ja niin herkkä, että pieninkin epäilyksen siemen olisi tuhonnut sen hetkessä. Pyysin, että jos jossakin päin maailmaa olisi sellainen mies, josta olin salaa unelmoinut, jonka kanssa voisin kohdata myös henkisellä tasolla, ja että jos se olisi tämän korkeimman voiman tahto, että siinä tapauksessa meidät johdettaisiin yhteen.

Kolme päivää myöhemmin osallistuin erääseen juhlaan. En enää miettinyt tuota iltaa, olin palannut takaisin omaan persoonalliseen minääni, enkä mitenkään uskonut että asiat ottaisivat vauhtia. Tapasin juhlassa monia vanhoja ystäviä, ja joitakin uusia tuttuja. Erään miehen kohdalla selvisi, että hänen tarvitsisi hieman harjoittaa suomen kielen taitojaan. En ajatellut asiaa enempää, ehdotin että voisin tälle minua huomattavasti nuoremmalle miehellä tarjoutua keskustelukumppaniksi. Hän otti tarjouksen vastaan. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin se tapahtui.

"Hei veljeni soittaa skypellä Ateenasta. Ei kai haittaa jos vaihdan pari sanaa? Sinäkin voit sanoa hänelle "Hei" jos haluat." No kuinkas siinä väistät tilanteen? Tutustuttiin, vaihdettiin yhteystietoja ja niin alkoi kuukausia kestävä mese-skype-face-elämä. Ja sitten tuli päivä, jolloin hän kysyi, olisiko minulla mahdollista tulla käymään Ateenassa.

Tästä ensimmäisestä kysymyksestä se lähti. Tie, jota olemme taivaltaneet 4 vuotta. Tie, jossa kaksi kehoihin puettua henkeä ovat päivittäisessä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tie, joka on haastava, järjen vievä, sieluun asti ulottuva, sydämen parantava, jokaisella tasolla oleva. Mieheni, joka syntyi Iranissa, kasvoi islamin alla, epäili opit, kyseenalaisti, lähti maanpakoon, vaihtoi uskontonsa ja eli Kreikassa pakolaisena 5 vuotta. Minä, joka synnyin suomenruotsalaiseksi, kasvoin pohjois-Suomessa, muutin etelään ja tulin rajusti koulukiusatuksi, kotona ja koulussa 2 rintaman sota, aikuistuin, muutin monta kertaa, muutin jopa Jenkkeihin ja opiskelin 3 vuotta collegessa kirjoittamisen eri tekniikoita, otin takkiini ja palasin häntä koipien välisssä takaisin Suomeen, aloitin tyhjästä ja lopulta näiden teiden yhdistyminen. Yhteinen alku Kreikassa. Taistelu avioliittoluvasta. Häät, ja muutto Suomeen. Mieheni kotoutuminen, koko pitkä prosessi miten maahanmuuttaja tutustuu Suomeen, oppii suomen kielen, kulttuurin ja mielenlaadun. Lapsemme syntymä. Ja nyt, toinen lapsemme joka viihtyy vielä hetken masuasukkina. Ja kaiken ytimessä tämä avioliitto, jonka työstäminen alkoi Ateenassa niin vaikeimman kautta, että myöhemmin olen nähnyt sen kuin metallurgi konsanaan: jos otetaan kupari ja tina, molemmat hyvin heikkoja metalleja, voisi ajatella että näitä kahta nyt ei varmasti hyödytä yhdistää. Mutta yllätyksenä onkin uudentyyppinen liitos, ja uusi metalli: pronssi, joka on moninkertaisesti alkuperäisiä metalleja vahvempi. Voisikin sanoa symbolisesti, että Kreikassa meidät sulatettiin ja yhdistettiin, ja siitä eteenpäin on taottu niin että helinä käy. Mutta liitos on luja ja vahva, ja vain takomalla tästä saadaan jotain aikaiseksi, sampo kenties.

Jokunen päivä sitten tutkailin kalenteria, ja silmiini osui että huomenna, 30.3. on Uskon päivä. Samalla on meidän 3-vuotis hääpäivämme. En ollut sitä aiemmin huomannut, mutta se tuntui jotenkin oudon sopivalta, etenkin kun esikoispoikamme toinen nimi on persiankielellä Toivo. Rakkaus on se, jota taomme joka päivä. Ja tämä blogi on tarina, jossa kuvaan -en niinkään arkkityyppistä- vaan kahden aika arkisen tyypin avioliittoa, ja kuinka monin eri tavoin tämä monikulttuurisuus ilmenee kodissamme. Mieheni huomioi Suomea ja suomalaisuutta hyvin oivaltavasti, ja minä näen Iranin tuhatvuotisine historioineen aivan uudella tasolla. Läsnä ovat myös Kreikka ja Amerikka meidän molempien opittua uusia tapoja ja ajatuksia näissä maissa. Ja nyt tämä Suomi joka muuttanut kasvojaan viimeisen vuoden aikana: rasismin nousu, vihapuheet, suomalaisen identiteetin muutos, kaikki tämä rajuna vellova keskustelu yhteiskunnassamme. Ja tämä pieni koti, jossa mieheni ei sovi siihen leimaan joka hänelle halutaan otsaan lyödä: tutustumatta, kysymättä, miettimättä.

Tervetuloa, tämä on valon koti. Ovi on auki, uskallatko käydä sisään?